Prologi

Kun hän katsoi sinun, tunsit säkenöintiä sisälläsi. Oliko se surua vai iloa? Vihaa vaiko tuskaa? Sitä hän ei tiennyt. Hetken verran sait nähdä hänet, sitten hän oli poissa. Lopullisesti.

Kaduttaako sinua nyttemmin? Kannattiko sanoa nuo asiat, jotka saivat hänet itkemään? Nuo asiat, jotka saivat hänet riipimään ihonsa palasiksi? Nuo asiat, jotka saivat hänet kärsimään? Nuo asiat, jotka tahtoisit nykyään unohtaa?

Hän ei tule katumaan, tuskin tulet sinäkään. Mutta sisälläsi tulet aina toivomaan paluuta menneeseen, siihen aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Siihen aikaan, kun mikään noista asioista ei ollut tapahtunut. Niin toivoo hänkin mutta paluuta menneeseen ei ole.

On vain yksi suunta, joka vetää mukanansa kuin painovoima maahan ja kuin virta kohti putousta.

Hänellä on nyt mahdollisuus uhmata painovoimaa. Mahdollisuus lentää. Vain sinun ansiostasiu. Oletko ylpeä? Ei pitäisi. Olet saanut hänet maahan verisenä. Maahan kuolleena. Sitä tuskin halusit?

Vaikka tiesit sanojesi satuttavan häntä, et ajatellut niiden seurauksia.

Hän rakasti sinua kuin omaa siskoaan. Sinä petit hänet.

Sinä petit minut.

Luku 1

Siellä minä istuin, yksin, kuten aina. Istuin ikkunalaudalla nojaten päätäni ikkunaan. Jalkani olin nostanut koukkuun ja kietonut käteni niiden ympärille.
Rajaukseni olivat varmaankin jo levinneet pitkin kasvojani kyynelten virratessa.
"Are you happy now? That he's on the ground, And do you realize the words you say, Make bruises that don't fade away", lauloin hiljaa musiikin pauhatessa korviini nappikuulokkeistani.
Kyyneleet olivat jo loppuneet, mutta syvällä rinnassani viilsi yhä.
Kaivoin laukustani pienen punaisen linkkuveitsen. Viilsin sillä pienen haavan. Vain pienen, jotta siitä ei tulisi paljoa verta. Sitten vedin toisenkin. Kipu ranteessani vei kivun sisältäni pois hetkeksi. Ainakin hetkeksi, kunnes haava taas umpeutui.


Jos te todella haluatte tietää, mitä minulle tapahtui, pitää meidän aloittaa ihan alusta. Siitä päivästä, kun tämä kaikki alkoi.

Minä taisin olla sillon kymmenen, ehkä vähän vanhempi, ehkä nuorempi. Neljännellä se kaikki kuitenkin alkoi.

Me olimme käytävällä Steffanyn kanssa, hän oli minun silloinen paraskaverini. Sillon he kävelivät ohi. Siis ne kauniit viidesluokkalaiset. Yhellä heistä oli korkokengät ja kaikilla oli meikkiä naama täynnä. No me halusimme tietenkin kokeilla Steffanyn kanssa meikkaamista.


Seuraavana päivänä kun me molemmat tulimme kouluun, oli meillä molemmilla meikkiä ja näytettiin todella näteiltä. Oli välitunti, sadevälitunti itseasiassa, koska emme olleet ulkona, kun he taas kävelivät ohitsemme. Tällä kertaa he vaan pysähtyivät ja katsoivat meitä hetken.

”Oottepas te kauniina tänään”, sanoi yksi tyttö heistä, Vera. ”Tai siis, ainakin sä Steffany”, hän lisäsi vielä, ennenkuin ehdimme kiittää.

”Celia on nyt aina niin ruma, et sitä ei meikillä kauniiks saa”, toinen tytöistä sanoi ja sai kaikki nauramaan, myös Steffanyn.

Vera taputti minua pari kertaa poskelle ja lähti sitten Steffanyn ja muiden tyttöjen kanssa pois. Minä jäin yksin. Ja vielä loukattuna. Seuraavalla välitunnilla menin pesemään meikit pois.


Loppupäivän olin yksin. Steffany oli Veran ja hänen porukkansa kanssa.

Tämä jatkui monta päivää. Joka päivä minä tulin yksin kouluun, olin yksin välitunnilla, olin yksin ruokailussa ja menin yksin kotiin. Vaikka Steffany asui silloin ihan meidän naapurissa, ei hän puhunut minulle enää.

Minä olin yksin, kokonaan Steffanyn hylkäämä.

Luku 2

Joulukuun seitsemäs päivä menin kouluun normaaliin tapaani. Kuitenkaan mikään ei ollut normaalisti.

Oikeastaan kaikki oli melkein normaalia, Vera ja Steffany tirskumassa minulle, minä yksin käytävillä sekä koulupäiväkin oli normaalin pituinen. Ainoa mikä ei ollut normaalia, oli opettajien käytös. Ennen koulun alkua moni opettaja kävi luonani taputtamassa olkapäätäni ja kertovansa olevansa pahoillaan.

Syy selvisikin minulle vasta ruokalassa. Koulun suurimmalle ilmoitustaululle oli laitettu suuri valkoinen paperi. Paperi, jossa oli kuva isästäni, joka oli kuollut vain kolme kuukautta sitten.

En ollut kertonut isäni kuolemasta kenellekkään, paitsi Steffanylle, ja nyt koko koulu tiesi siitä.

Kuvan alle oli kirjoitettu suurin värikkäin kirjaimin: 'Rattijuoppous johtaa tähän.' Teksin huomattuani pillahdin itkuun ja lähdin juoksemaan pois ruokalasta.


>> "Hei hei kultaseni", hän sanoi ja antoi suukon minulle. Sitten hän käveli oveat ulos kohti autoaan. Kuulin vain moottorin äänen ja ikkunasta näin isäni vilkuttavan minulle.

Sinä päivänä oli myrskyinen sää. Tuuli pieksi puita ja vettä satoi kaatamalla. Äiti oli huolissaan isästä, joka oli lähtenyt ajamaan kohti Lontoota.

Puhelin soi. Äiti riensi vastaamaan, mutta en kuullut mitä hän sanoi. Hetken kuluttua kuulin vain hiljaista nyyhkytystä, äiti itki. Silloin tiesin, että jotakin oli pahasti pielessä. Äiti ei itke ikinä, ei siis ikinä. <<

Luku 3

Koulu loppui ja joululoma alkoi. Sinäkin vuonna, kuten jokaisena vuonna aikaisemminkin, kutsuimme Steffanyn perheen meille juhlimaan joulua. Minusta oli ihan mukavaa, että voisin viimeinkin puhua Steffanyn kanssa kahden.
Vihaisin kuitenkin jokaista minuuttia siitä lähtien, kun ovikello pirahti ja Smighersit astuivat sisälle eteiseemme. Heillä oli mukanaan tyttö, Vera Bléar.

Joulu meni kurjasti, kuten olettaa saattoikin. Molemmat haukkuivat punaista mekkoani sekä ruskeita hiuksiani, jotka olimme äitini kanssa kihartaneet.
Ainoa hyvä asia koko päivässä oli ruokailu. Kaikkia ihania jouluruokia, kalkkunaa, vanukkaita sekä kinkkua. Hakiessani kuitenkin lisää juomista, tönäisi Vera minua tahallaan, jolloin lasissa ollut limonadi lensi mekolleni.

Joululoma meni ja koulu jatkui taas. Kiusaaminen jatkui sitö myöten. Kuitenkin joululoman jälkeen luokallemme tuli uusi oppilas, Annie Writh. Ystävystyin tuon finninaamaisen taiteellisen tytön kanssa nopeasti ja meistä tulikin melkein parhaita ystäviä.
Kuitenkaan Vera joukkoineen ei jättänyt meitä rauhaan ja kahta vuotta myöhemmin Annie teki itsemurhan.

Olimme jo kuudennen luokan puolessa välissä ja Vera jatkoi yhä vain kiusaamistamme. Annie otti kuitenkin kaiken raskaammin kuin minä. Hän oli ollut masentunut jo yli vuoden ja viillellyt itseään harvase päivä.
Annie oli monesti kertonut minulle, että aikoi tehdä itsemurhan ja tytön aina niin iloiset ja värikkäät kuvat, muttuivat aina vain synkemmiksi ja sairaaloisemmiksi. Miltein joka kuvasta löytyi yksi teräase ja verta.

Maaliskuun 13 päivä, perjantai, sain kuulla, että Annie oli lyönyt itseään puukolla vatsaan.
Sinä päivänä, vedin ensimmäisen viillon.

>> "Celia, meidän täytyy puhua", opettajani ms Qreen sanoi minulle. Nyökkäsin ja kuljin opettajan perässä luokkaan, jossa odotti herra ja rouva Writh kyyneleet silmissään. Silloin jo tiesin, mitä oli tapahtunut. Polveni pettivät ja lyyhistyin lattialle itkemään. "Annie on kuollut", herra Writh sanoo itkien ja ojentaa minulle kansion. "Hän halusi antaa tämän sinulle", hän sanoi, kun otin kansion itselleni. Kansio oli täynnä kuvia. Kuvia meistä, kuvia Anniesta sekä Annien piirrustuksia. <<

Luku 4

Päivät kuluivat, mutta jokainen päivä tuntui armottoman pitkältä.
Halusin vain vajota maan alle, halusin vain olla yksin. En halunnut mennä kouluun, en heidän luokseen.
Päivittäin katsoin vain kuvia, jotka Annie oli tehnyt. Katsoin vain kuvia Anniesta en yhtäkään meistä yhdessä. Yhdessäkään kuvassa, jonka olin häneltä saanut, ei hän hymyillyt.

Impressum

Texte: Ida Kinnunen
Bildmaterialien: Cover of the book: http://farm1.static.flickr.com/47/177992948_5c6bf96b3f.jpg
Tag der Veröffentlichung: 06.05.2012

Alle Rechte vorbehalten

Widmung:
Omistan tämän kirjan kaikille teille, jotka olette tulleet joskus kiusatuksi. ~~ And the tears come streaming down your face When you lose something you can't replace When you love someone, but it goes to waste Could it be worse? -- Coldplay - Fix You